Smaragdisilmäiset Olennot

On jälleen kaukoparantamisen aika, asiakkaani on aivan uusi tuttavuus, hyvin viehättävänoloinen Nainen. Kääriydyn vihreään aamutakkiin ja laitan kananpojankeltaiset kuulosuojaimet päähäni. Hymyilen, kahvi maistuu vielä suussani ja villasukat tuntuvat lämpimiltä jaloissa. Istahdan tuolille pienessä keittokomerossani. Mietin pitäisikö laihduttaa, että enkelitkin mahtuisivat samaan keittokomeroon. Sitten hiljennyn ja suljen silmäni.

Olen keskellä ei-mitään. Jalkojeni alla on hiekkaa, ympärillä tyhjyys. En näe Naista missään, etsin häntä katseellani ja ajatus alkaa hidastua, uuvuttaa, en jaksa enää ponnistella seuraavaa ajatusta. Kutsun Kristusta apuun, ajatukseni on hiljainen, haluan nukkumaan. Tunnen miten Kristus saapuu, olen yhtäaikaa sekä itsessäni että ulkopuolella ja näen miten Kristus nostaa minut syliinsä ja kantaa erämaasta pois. Avaan hieman silmiäni Hänen sylissään ja näen punotun vyön. Suljen silmäni uudelleen. Miksi et kanna minua useammin, kysyn mielessäni ja saan välittömästi vastauksen: Kirsi, minä kannan sinua aina. Kristus istahtaa isolle kivelle ja syvällä itseni hiljaisuudessa aika pysähtyy.

Minä kuoriudun kuin perhonen, minusta tulee suuri ja valkoinen. Lähden lentoon, nousen korkeuksiin ja näen ylhäällä valkoisen suuren saattueen, jonka keskellä Nainen lepää silmät kiinni. Saattueesta erkanee pienempi valkoinen saattue ja Naista lähdetään viemään ylemmäs avaruuteen. Kuljen mukana ja katselen kaikkea uteliaasti.

Sitten näen jotain sellaista, joka hämmentää mieleni ja ravistelee omaa rajoittunutta ajatusmaailmaani.

Nainen lepää jonkinlaisella pöydällä. Minä seison suurena ja valkoisena pöydän päässä Naisen pään luona ja katselen kolmea Olentoa, jotka ovat kumartuneet naisen ylle. Olen hämmentynyt ja yritän epätoivoisesti saada ajatuksiani järjestykseen. Mieleni analysoi ja yksi Olennoista lukee ajatukseni, katsoo minuun ja hymyilee. Minä en hymyile, minä tuijotan epäkohteliaana ja hölmönä. En ole koskaan nähnyt niin kauniita Olentoja, mutta he ovat niin erilaisia että koko maailmankuvaani ravistellaan.

Olennot ovat ihmistä suurempia, he ovat yhtä suuria kuin minä, joka olen suuri ja valkoinen. Nainen lepää silmät kiinni pöydällä heidän keskellään ja näyttää lapsen kokoiselta. Olentojen iho on uskomattoman kaunis. Heidän ihonsa hohtaa lilana ja siinä on kauniin punaisia alueita - kuin kirahvin kuviointia, ajattelen. Heillä ei ole hiuksia eikä vaatteita, he ovat kauttaaltaan hohtavan liloja ja hoikkia. Heidän silmänsä ovat suuret ja kokonaan hohtavan vihreät, kuin valtavan suuret smaragdit. Heidän sormensa ovat pitkät ja hoikat ja sormenpäät ovat aavistuksen pallomaiset. Katselen uteliaasti, miten yksi Olennoista korjaa Naisen jalan virheasentoa. Hän on jonkinlainen jäsenkorjaaja, ajattelen, kun Olento taitavilla sormillaan korjaa Naisen lonkkaa ja polvea.

Katselen Olentoja ja tunnen pientä pakokauhua kun oma ajatusmallini käy aivan liian ahtaaksi. Sitten lakkaan analysoimasta ja ymmärrän, että maailma ei rajoitu ajatusteni sisään. Minä hyväksyn ja ymmärrän. Uneliaisuus valtaa jälleen mieleni ja kadotan Olennot, Naisen ja kaiken. Olen jälleen pieni minä ja torkun Kristuksen sylissä. Alan vajota syvään tiedottomuuteen ja ymmärrän, että verhoa raotettiin ja minun annettiin nähdä.

Tuoli tuntuu kovalta. Avaan silmäni, olo on sumuinen enkä jaksaisi palata kehooni. Korjaan asentoani, suljen silmäni vielä hetkeksi ja katoan valoon.

Poika, Samurai ja planeettakuilu

Asiakkaani on tilannut hoidon murrosikäiselle Pojalleen. Tunnen Pojan ihanat energiat jo aiemmilta hoitokerroilta, joten kääriydyn takkeihin ja toppahousuihin ja laitan kananpojankeltaiset kuulosuojaimet korvilleni. Istahdan tuolille ja hymyilen itsekseni onnellisena siitä, ettei asiakas näe parantajaa kaukohoidon hetkellä. Huimaavan korkeat energiat jäädyttävät parantajan oitis, joten takit ja toppahousut ovat oikeasti tarpeelliset. Kuulosuojaimet pitävät lapset ja koirat hoidon ulkopuolella. Hymyilen itsekseni ja suljen silmäni. Maailma jää ulkopuolelle ja laskeutuu hiljaisuus.

Hiljaisuudessa kuuluu meren kohinaa.

Näen kauniin kimaltavan meren ja delfiinit, jotka hyppäävät korkealle meren sylistä. Seison rannalla ja katselen kaiken kauneutta, aurinkoa, joka on laskeutumassa mutta joka valaisee silti kaiken kirkkaasti, delfiinejä, valaita, kimmeltävää merta. Näkökenttäni oikeassa laidassa huomaan Pojan, joka on menossa jonkinlaiselle kävelysillalle meren päälle. Katselen Poikaa ja siltaa ja mietin, että nyt ei kaikki ole aivan kohdallaan: silta menee liian vinoon ja meri on erilainen sillan oikealla puolella. Lähden kulkemaan Pojan perässä ja katson merta, joka on kirkas, valoisa ja elämää täynnä sillan vasemmalla puolella mutta synkkä, tyyni ja hämärä oikealla puolella. Minun tekee mieli pyytää Poikaa tulemaan pois sillalta, mutta tunnen sisälläni vaatimuksen olla hiljaa ja katsella. Poika kävelee siltaa eteenpäin ja pysähtyy pienelle levennykselle, jolla on kaunis penkki. Poika istahtaa penkille selkä valoisaa puolta kohti ja alkaa tuijottaa hämärään synkkyyteen. Istahdan Pojan viereen ja pysyttelen vaiti. Poika istuu hetken hiljaa ja sanoo sitten surullisesti: Äidillä ei ole aikaa. Aion sanoa Pojalle jotain kaunista hänen hyvästä Äidistään, mutta ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan, Poika hyppää pystyyn, kääntyy ympäri ja kiljuu innoissaan: Se valoisa puolihan on tuolla puolella, sehän on tuolla, tuolla!! Sitten Poika juoksee siltaa pitkin takaisin valoisalle rannalle ja komentaa enkelit rakentamaan pikavauhtia valkoisen sillan suoraan auringon suuntaan. Sillasta tulee kaunis ja se nousee jyrkästi ylös korkeuksiin. Seison jonkin matkaa Pojan takana ja seuraan tapahtumaa. Enkelit rakentavat siltaa Pojan ohjeiden mukaan ja yhtäkkiä silta romahtaa ja putoaa kappaleiksi mereen. Enkelit katoavat. Poika katsoo minua ja minä häntä. Ymmärrän epätasapainon symboliikan, mutta en sano Pojalle siitä mitään. Päätän katsoa mitä tapahtuu.

Kuulemme jonkun tulevan ja käännymme Pojan kanssa katsomaan askelten suuntaan. Hämmästyksemme on aivan uskomaton, tuijotamme molemmat komeaa Samuraita, joka astelee paikalle ryhdikkäänä, äärimmäistä arvokkuutta ja voimaa huokuen. Samurain hehkuvanoranssi haarniska kiiltää auringossa ja pikimustat hiukset ovat nutturalla pään päällä. Vasemmalla puolella vyötä on musta, pitkä ja päästään hieman käyrä miekka. Hän huokuu syvää arvokkuutta ja voimaa ja myös äärimmäistä kykyä itsehillintään ja oikeaan voimankäyttöön. Tuijotan Samuraita, joka katsoo suoraan Poikaan tuima ilme kasvoillaan. Minä tunnen tämän Samurain, ajattelen, ja sydämeni sykähtää hieman. Mies lukee ajatukseni ja vilkaisee minua ohimennen, sitten hän katsoo taas Poikaa.

Siirryn monta askelta taaksepäin ja annan tilaa Samuraille. Poika tarvitsee elämäänsä jämäkkää miesenergiaa, ajattelen ja katson, miten Samurai puhuu Pojalle. En kuule sanoja, mutta aistin lämpimän ja hyväksyvän energian. Näen, miten Samurai kumartuu hieman ja vasemmalla kädellään piirtää kaaren meren ylle. Meri tyyntyy ja kimaltaa kultaisena ja Pojan eteen avautuu silta, joka ei nouse vaan kulkee kultaisena aivan meren pintaa hipoen. Poika astuu sillalle ja lähtee kävelemään eteenpäin. Samurai kävelee Pojan takana ja pitää käsiään suorana sivuille aivan kuin pitäisi kaiken tasapainossa omalla tasapainollaan. Minä lähden heidän peräänsä ja kävelen Samurain takana. Silta on hyvin kaunis, meri on kaunis, kaikki on kultaista paitsi Samurain oranssi haarniska ja mustankiiltävät hiukset.

Minua alkaa hieman huolestuttaa. Huomaan, että kultainen meri ja silta kestävät vain pienen hetken meidän jälkeemme. En ollut tullut ajatelleeksi tuollaista. Käännyn katsomaan. Silta ja meri vajoavat syvyyteen ja syvyyden reuna lähestyy minua, joka kuljen viimeisenä ja joka nyt seison katsomassa vajoavaa näkymää aivan kuin seisoisin vesiputouksen yläjuoksulla katsomassa, miten massat syöksyvät jyrkänteen reunan yli tyhjyyteen. Käännyn ja kiirehdin Samurain perään. Ymmärrän, että kultainen meri ja kultainen silta kuuluvat Pojalle, eikä niiden ole tarkoituskaan jäädä paikoilleen. Olen jäänyt liian kauas Samuraista ja reuna tavoittaa minut. Vajoan selkä edellä huimaavaan tyhjyyteen. En pelkää, en toivo, en tunne mitään. Olen Hiljainen Tarkkailija putoamassa selkä edellä tyhjyyteen.

On vain hiljaisuus.

Kaikki on sinistä. Näen planeettoja, jotka ovat lähellä toisiaan. Planeettoja, jotka ovat sinisiä ja aivan liian lähellä toisiaan. Onko planeettoja varastossa, ajattelen ja yritän ymmärtää, mistä on kysymys. Planeetat muodostavat aivan kuin seinän, pehmeän seinän. Iskeydyn planeettoja vasten pudotessani ja ihmettelen, miten pehmeältä ja ihanalta kaikki tuntuu. Planeetat ovat kimmeltäviä, sinisiä ja niin lähellä toisiaan, että muodostavat pehmeän planeettaseinämän, joka kaareutuu kuiluksi. Jatkan putoamistani kuilussa, vauhtini kiihtyy kiihtymistään ja ymmärrän, että olen jo ajat sitten lakannut ymmärtämästä. Vauhtini kiihtyy ja muutun valopisteeksi, joka kiitää kuilussa. Tämä kaareutuu, mietin. Tämä kaareutuu koko ajan, olen valo, joka kulkee kaareutuvassa pimeydessä, onkohan avaruus kaari joka kulkee vain ympyrää. Olen muuttunut valopisteeksi ja pohdin, mitä tapahtuu kun valopiste ylittää valon nopeuden kiitäessään kaareutuvassa avaruudessa.

Ylitän valon nopeuden ja minusta tulee alkuräjähdys.

Olen alkuräjähdys ja katson ulottuvuuksiin. Näen eri ulottuvuudet kerroksittain, ne kimaltelevat eri sävyissä ja ovat päällekkäin, kerroksina. Ne liikkuvat koko ajan toisiinsa nähden, ne värähtelevät ja kimaltelevat, ne ovat kaikki omia todellisuuksiaan kerroksina. Katselen näitä kimaltelevia todellisuuksia ja ymmärrän, että todellisuudesta toiseen liikkuminen on mahdollista vain silloin, kun liikkuvien todellisuuksien tietyt osat osuvat kohdilleen. Aivan kuin kaikuna tajuan hiljaisen sanan 'portaali'. Katselen todellisuuksia. Kaikki on hyvin kaunista.

Näen jälleen meren.

Katselen pinnan alla lipuvaa valtavan vanhaa ja suurta kilpikonnaa. Vesi on hyvin kirkasta ja kilpikonna ui hitain liikkein aivan pinnan alla. Tajuan, että kilpikonna kantaa itsessään tietoa hyvin kaukaa maailman alkuajoilta. Katselen kilpikonnaa, sitten olen tuo kilpikonna. Uin hitaasti ja rauhallisesti pinnan alla ja ymmärrän samalla etsiväni kilpikonnan muinaisesta tietoisuudesta jotain, jota tarvitsen Pojan hoitoon liittyen.

Pojan hoitoon liittyen... Poika. Hyvänen aika, olen kadottanut Pojan. Tietoisuuteni alkaa hämärtyä ja ymmärrän energioiden muuttuvan yhä korkeammiksi. Poika, hoitakaa Poikaa, pyydän mielessäni.

Sitten, viimeisellä tietoisuuteni hetkellä muistan Samurain ja tiedän, että Pojalla ei ole mitään hätää hänen turvissaan. Siunattu Samurai! Kiitän häntä mielessäni ja hukun hiljaisuuden valoon.

Intiaani ja maya-temppeli

Asiakkaani on tilannut kaukoparannuksen. Sovimme, että hoitaisin häntä aamupäivällä ja sovittuna aikana kääriydyn lämpimiin vaatteisiin, istun tuolille, lausun rukouksen ja suljen silmäni.

Katselen kuumaa pölyistä aavikkoa. Olen intiaani, komea ja vahva nuorukainen, ja päässäni on uljas kotkansulkapäähine. Oikeassa käsivarressani on ruskea vahva nahkasuojus. Katson sitä ja lihasteni vahvuutta, sitten kohotan katseeni hohtavan siniselle taivaalle juuri ennen kuin haukka syöksähtää kohti ja laskeutuu käsivarteni nahkasuojukselle. Lintu on painava mutta minä olen vahva ja kannattelen sitä kevyesti. Katson vasemmalle puolelleni ja näen asiakkaani, vaaleahiuksisen nuoren naisen, joka näyttää hyvin kauniilta valkoisessa pitkässä mekossaan. Nainen katsoo minuun ja pitää kiinni käsivarrestani. Hän on minua lyhyempi, vain olkapäähän asti. Katson häntä ja hymyilen, sitten katson jälleen eteenpäin. Näen edessämme aavikolla leveät valkoiset portaat, suorat ja ryhdikkäät, jotka ulottuvat kaukaisuudessa taivaaseen asti.

Lähden kulkemaan kohti portaita nainen vasemmalla puolellani ja haukka oikealla käsivarrellani. Portaat ovat säännöllisen leveät ja kulmikkaat, ryhdikkäät ja aivan suorat. Kuljemme portaita ylöspäin, kuljemme kauan, ja huomaan, että taivas on auki siitä kohdasta missä portaat saapuvat perille. Taivaan reunalta meitä katselee valtava määrä olentoja, tuntuu siltä kuin nousisimme toiseen maailmaan, kuin nousisimme portaita suoraan valtavan suureen juhlasaliin, jossa juhlaväki uteliaana kurkistelee salin lattiaan ilmestynyttä suurta aukkoa ja leveää portaikkoa, joka johtaa alas tyhjyyteen. Nousemme olentojen keskuuteen ja tajuan, että meidän kuuluu jatkaa yhä ylemmäs, vaikka eteenpäin vievä portaikko on muuttumassa liukkaaksi ja vaikeammaksi kulkea. Yhtäkkiä portaita ei enää ole ja tajuan meidän liukuvan takaisin alemmas, taivaan alareunalle. Katson ylös ja näen suuren silmän, egyptiläisen mustareunaisen silmän, joka katsoo meitä tarkasti. Tajuan, että minun on luovutettava ja siirryttävä sivuun. Lakkaan ponnistelemasta eteenpäin ja energiat alkavat kohota korkeammiksi.

Olen maya-temppelin huipulla. Katson kivisen temppelin harmaata väriä ja näen rapautuneessa kivessä sammalta. Edessäni ovat suunnattoman suuret ja jyrkät portaat alas, olen portaiden yläpäässä olevalla tasanteella ja vielä korkeammalla takanani on toinen tasanne, jossa palaa tuli. Aivan edessäni, minun ja portaiden välissä, makaa sama vaaleahiuksinen nainen selällään, vasen kylki minuun päin. Kuuntelen matalaa hyräilevää laulua, rytmikästä uhrilaulua ja tajuan mitä minun on tehtävä seuraavaksi. Nainen katsoo minua ja pyytää etten satuttaisi häntä. Vastaan hänelle, että minä olen parantaja ja että hän ei saa antaa ulkonäön milloinkaan hämätä. Kumarrun koskettamaan naisen kolmatta silmää sormillani ja sen jälkeen otsaa kahdesta kohdasta poistaakseni häneltä kaiken kivun. Sitten puhkaisen paljaalla kädelläni hänen rintakehänsä ja vedän verisen sydämen esiin. Varon vaurioittamasta sydämeen kulkevia verisuonia ja suljen kaikki suonet suurella kultaisella puristimella ennen kuin vedän veitsellä sydämen irti. Uhrilaulun kiihtyessä ojennan sydämen Enkelille ja puhdistan rintakehässä ammottavan tyhjän kohdan. Keskityn ja teen hyvin tarkkaa työtä. Katson Enkeliä, joka ojentaa käteeni kultaisen uuden sydämen. Yhdistän verisuonet uuteen sydämeen, otan kultaisen puristimen irti ja laitan sydämen rintakehään. Leikkaus on ohi ja keskityn jälleen katselemaan alhaalla olevia ihmisiä, rapautuneessa kivessä kasvavaa sammalta ja ympäröivän metsän kosteaa, syvänvihreää väriä. Katson jalkoihini ja huomaan seisovani jonkinlaisella laatoituksella. Ilma tuoksuu kostealta.

Minut siirretään syrjään. Kellun valossa ja ajatusmalleja lipuu ohi. En jaksa kiinnittää niihin huomiota. Tunnen jossain kaukaisuudessa olevan kehoni palelevan ja havahdun hieman. Vaivun takaisin syvyyksien valoon ja kuulen puhetta, josta en saa kiinni, puhe ei ole minulle tarkoitettu. Ajatusmallit lipuvat ohi kunnes näen ajatuksen jostain vaaleanpunaisesta. Vaaleanpunainen. Tajuan värin juuri ennen kuin vaaleanpunainen valoaalto hukuttaa minut korkeuksiin. Aalto vaimenee ja mieleni havahtuu sen verran, että painan värin muistiin. Vajoan takaisin kelluntaan, kunnes kultainen valoaalto vie minut mennessään korkeuksiin. Purppuranpunainen valoaalto näyttää erityisen kauniilta, minä kuuntelen väriä ja nautin siitä.

Havahdun kehooni ja katson kelloa. Palelen. Hoito on nyt ohi, ajattelen, ja kiitän kaikkia Henkimaailman Olentoja, jotka ovat tehneet valtavasti taustatyötä tätäkin hoitoa varten. Nousen tuolilta ja kävelen keittiöön haparoiden, keittiö on kaukana ja lattia kummallisen vino. Tajuan, että hoito jatkuu edelleen. Oloni on hieman tuskainen kun yritän olla fyysisyydessä, joten menen olohuoneen nojatuoliin ja jätän kehoni siihen.

Olen jälleen intiaani ja melon kapealla joella, joka näyttää johtavan suoraan temppeliin. Olen ensimmäisessä kanootissa yksin. Takanani tulee neljän kanootin muodostelma ja kanoottien välissä on jonkinlainen taso, jolla valkomekkoinen nainen lepää tajuttomana. Rannalla olevat ihmiset katselevat meitä pelonsekaisesti, he eivät uskalla ikimaailmassa tulla temppeliin, jonne me olemme melomassa. Katson edessäni olevaa temppeliä. Joki virtaa suoraan siniseen valoon, joka hohtaa kirkkaana temppelin sisällä. Jumala. Tuo sininen valo on Jumala näille ihmisille ja he pelkäävät. Me olemme menossa suoraan siniseen valoon.

Sininen valo aaltoilee. Me olemme sinisessä valossa ja kohoamme hitaasti pyörien korkeuksiin. Aika pysähtyy. Olemme sinisiä aaltoja sinisissä aalloissa ja kohoamme kaiken yläpuolelle.

Katselen alapuolellani olevaa linnunrataa. En tiedä onko se linnunrata, mutta olen sen yläpuolella ja sininen valo on tuonut minut tänne. Matriisi, kuulen minulle sanottavan. Matriisi. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta ymmärrän, että tuota matriisia pitkin pääsen nykyiseen kehooni takaisin. Näen sen ja ymmärrän.

Tietoisuuteni palaa kehooni. Vedän yhtäkkiä syvään henkeä ja avaan silmäni. Olen läsnä. Nyt olen läsnä.

Palelen.

Aika

Vien koiran tänäkin aamuna varhain ulos. Seison pimeydessä nurmikolla ja katselen katuvalojen kauniisti valaisemia puita ja tuomiokirkon jyhkeää tornia, joka näyttää katsovan ikuisuuteen tummaa taivasta vasten. Kaupunki nukkuu vielä. Hiljaisuudessa on läsnäolon voima.

Ehdin vielä hetkeksi takaisin nukkumaan. Huomaan, että lapsi on tullut sänkyyni ja tuhisee unisena peittoni alla. Menen hänen viereensä ja hän painautuu lämpimänä selkääni vasten. Olen täydellisen onnellinen ja suljen silmäni. Annan ajatusten harhailla ja kuuntelen hiljaista lapsen hengitystä. Minä kuuntelen ja hiljalleen alan nähdä.

Olen Maapallon ytimessä. Näen ytimessä olevan pyhyyden valojärven ja sen keskellä olevan pienen, kultaisen saaren. Tuon saaren syvässä hiljaisuudessa seisoo suuri jalokivi, jonka valo on suunnattoman kirkas mutta häikäisemätön. Pyhyyden valojärven ympärillä on tulenliekinomaisia, suunnattoman viisaita Olentoja vartioimassa jalokiven rauhaa ja koskemattomuutta. Kaikki on kullankeltaista, valoisaa ja hiljaista. Tunnen Maapallon syvän ja levollisen rakkauden täyttävän minut kokonaan. Näen lämmön ja hiljalleen alan nähdä enemmän.

Näen miten mennyt, nykyinen ja tuleva aika ovat kaikki yhtäaikaa läsnä ytimen valojalokivessä. Näen miten aika lähtee sektoreina ytimestä, läpäisee koko Maapallon ja jatkuu loputtomaan avaruuteen. Näen, miten aika liittyy Maapallon pyörimiseen ja miten aika saa avaruuden laajenemaan. Näen, miten pyörimisliike saa ajan kulkemaan lineaarisesti ja miten pyörimisliikkeen pysähtyessä avaruus luhistuu koska aika muuttaa suuntaansa lineaarisesta pystysuuntaiseksi.

Minä näen ajan.

Aamuvarhaisen hiljaisuudessa minä katselen hiljaa Sieluni syvyyksiin ja ymmärrän levollisesti. Lapsi painautuu lämpimämmin selkääni vasten ja hengittää rauhallisesti. Sielussani on syvä rauha, peiton alla on lämmin ja lapsen rauhallinen hengitys tuo huoneen pimeyteen kultaisen valon.

Maapallon hyräilevä laulu

Kauniina aamuna sielu lepää. Ei ole kiirettä mihinkään, lapset nukkuvat vielä eikä kalenterissa ole asiakkaita juuri tällä hetkellä. Sielu lepää. Kuuntelen rauhaa, kuuntelen sieluani, kuuntelen rakkauden virtaa. Minä kuuntelen.

Minä kuuntelen ja lepään. Ajattelen maailmankaikkeuden ihanaa levollisuutta. Ajattelen Maapalloa ja sitä, miten levollisesti hän kelluu maailmankaikkeuden rauhassa. Minä kuuntelen maailmankaikkeuden rauhaa ja Maapalloa.

Maapallo laulaa. Minä kuulen sen. Tajuan että olen kuullut sen aina, tuon matalan lempeän äänen, joka hyräilee matalaa lauluaan, niin matalaa ettei sitä voi kuulla korvilla vaan sydämellä. Se on Äidin lempeää ääntä, pehmeää ja rakastavaa. Se on puhdasta rakkautta.

Katselen Maapalloa ja kuuntelen hänen hyräilyään. Näen, miten ääni tavoittaa muut planeetat, jotka vastaavat siihen omalla hyräilyllään. Näen, miten kaikki planeetat hyräilevät ja pitävät jatkuvaa yhteyttä toisiinsa. Näen, miten maailmankaikkeus on täynnä pehmeää ääntä ja tämä ääni pitää kaiken juuri oikealla paikallaan. Kuuntelen tätä lempeää viestintää ja näen, miten tämä elävä rakkaudellinen hyräily täyttää kaiken.

Kuuntelen itseäni ja Maapallon ääntä minussa. Tunnen miten hänen laulunsa värähtelee minussa ja pitää kehoni oikealla taajuudella, jotta voin elää hänen pinnallaan, hänen kanssaan ja hänestä.

Minä kuuntelen.

Lihan huuto

Perheenäidin ja parantajan roolin yhdistäminen ei aina ole helppoa. Perheessäni on nuoria ja raavaita miehiä, jotka syövät kyllä aina ihastuttavan kiitollisina sen ruoan, jonka äiti heille tarjoaa, mutta jotka kaipaavat kasvisruoan lisäksi lihaa. Kaupassa otan siis ostoskorin ja luomusalaatin valittuani kävelen lihaosastolle.

Lihaosastolla väistelen ihmisiä ja katselen valtavia lihapakettipinoja. Kanat ovat paloiteltuina omissa paketeissaan ja niiden vasemmalla puolella, suoraan silmieni korkeudella, on possun sydämiä. Otan paketin käteeni ja katselen sydämiä surullisena. Otan käteeni seuraavan paketin, siinä on kieli. On paketti, jossa on maksaa. Huokaisen ja siirryn jauhelihojen ääreen. Sika-nautaa, nautaa, rasvaista, vähärasvaista... katselen jauhelihapaketteja ja ojennan käteni ottaakseni yhden niistä.

Näen sian kyljen kun sika juoksee silmieni edestä. Se pelkää ja huutaa henkensä hädässä, ääni kuuluu kimeänä ja kovana, niin korkeana että se on aivan kuulokynnyksen rajoilla. Pelon huutoon sekoittuu muidenkin eläinten huudot, kuulen sen, näen teurastamon, paniikin, hädän, kuulen hätähuutoa kun eläimet pelkäävät ja itkevät hädissään. Kuulen sen kaiken.

Kävelen pois lihaosastolta. Ostoskorissa odotteleva luomusalaatti ei saanut seurakseen lihapakettia, en kyennyt ottamaan sitä tänäänkään. Tiedän, että liha huutaa pannulla vielä ennen paistumistaan. Minä kuulen sen.

Olen tavannut elämässäni vain yhden ihmisen, joka kuulee saman kuin minä. Hän asuu maapallon toisella puolella mutta hän tietää mistä minä puhun. Hänkin kuulee sen. Ennen minua hän ei ollut koskaan tavannut ihmistä, joka kuulee lihan huutavan ja itkevän.

Huomennakin on mentävä ruokakauppaan. Taidan valita luomusalaatin seuraksi paprikaa, tomaattia ja kurkkua ja mennä sen jälkeen suoraan maito-osastolle.

Yksisarviset ja Suuri Kentauri

Ihana Ystäväni pyysi minua auttamaan omaa rakasta hevostaan, jonka kipeä jalka ei ottanut parantuakseen. Otin tehtävän vastaan hyvin mielelläni. Istuin tuolille, sytytin kynttilän, lausuin rukouksen, suljin silmäni ja lähdin matkaan.

Ensin oli hetken aivan hiljaista. Hiljaisuus oli hyvin syvä, kaunis ja liikkumaton, en nähnyt mitään, en aistinut mitään. Sitten aloin nähdä, näin hevosen hulmuavan harjan, näin puuttoman, ohi kiitävän maiseman ja tajusin ratsastavani hurjaa vauhtia pehmeästi, tasaisesti, kuin liukuen. Katselin hevostani tarkemmin ja näin, miten sen hulmuava harja kimmelsi ja otsasta työntyi esiin jotain hohtavaa, kimmeltävää ja hyvin kaunista. Ratsastin Yksisarvisella ja olin hyvin ihmeissäni, koska en ollut toiveistani huolimatta nähnyt sellaista koskaan ennen. Katsoin ympärilleni ja vasemmalla puolellani ratsasti Ystäväni omalla hevosellaan, aavistuksen verran minun jäljessäni. Ystäväni katsoi minuun hymyillen ja näin, miten hän ja hänen hevosensa nauttivat kun kiisimme huimaa vauhtia eteenpäin. Yhtäkkiä Yksisarvisen kaviot irtosivat maasta ja se lähti laukkaamaan ylemmäs kohti punertavaa taivasta. Kaikki oli punertavaa, ruoho oli punertavaa, taivas oli punertava, Yksisarvinen kimmelsi auringonlaskussa ja me kiisimme ylemmäs, ylemmäs. Tunsin vatsanpohjassani miten me kiisimme yhä ylemmäs ja tiesin energioiden muuttuvan yhä korkeammiksi.

Me laskeuduimme kauniille vihreälle niitylle, joka oli täynnä Yksisarvisia. Kaikki Yksisarviset seisoivat kylki kyljessä, niitä oli lähes silmänkantamattomiin ja ne kimmelsivät liikkumattomassa hiljaisuudessa. Ne kaikki seisoivat hiljaa ja katsoivat meihin. Kaikki oli niin kaunista, Yksisarviset seisoivat hiljaa ja me katsoimme niitä syvän kunnioituksen vallassa. Ne olivat hyvin kauniita. En oikein tiennyt minkä varisiä ne olivat, sillä ne kimmelsivät niin kauniisti sekä valkoisina että samalla pehmeästi kaikissa ihanissa sateenkaaren väreissä. Tervehdin Yksisarvisia kunnioittavasti ja olin kiitollinen siitä, että sain nähdä liikkumattomassa hiljaisuudessa jotain niin kaunista.

Yksisarviset siirtyivät hieman ja niiden keskelle ilmestyi hohtavan kultaiselle aukiolle vievä kultainen tie. Hiljaisuudessa ratsastimme kultaista tietä pitkin ja aukiolle saavuttuamme Ystäväni hevonen tiesi aivan itse, mitä sen tuli tehdä. Ystäväni laskeutui ratsailta ja hevonen asteli aukiolla seisovan valtavan, kultaisen hoitotason luo ja kävi sen päälle kyljelleen makaamaan. Ystäväni istuutui hieman kauempana ja minä ryhdyin tutkimaan hevosen jalkaa.

Hoidin jalkaa ja keskityin tutkimaan sen kipukohtia. Tein jalkaan kirurgista toimenpidettä ja kaipasin auttavia käsiä. Hieman huvittuneena ajattelin, että yleensä apunani on paljon Enkeleitä ja auttavia käsiä, mutta täällä ihastuttavassa paikassa on vain Yksisarvisia eikä siis kädellisiä Enkeleitä ollenkaan. Lausuin mielessäni rukouksen auttavista käsistä ja samassa paikalle saapui hyvin suuri Kentauri, joka seisoi vasemmalla puolellani katsoen minuun hyvin tutkivasti älykkäillä silmillään. Käännyin ja tervehdin Kentauria kunnioittavasti ja selitin tarvitsevani sekä opastusta että auttavia käsiä hevosen jalan parantamiseen. Kentauri katseli minua ja kumartui sitten selittämään minulle yksityiskohtaisesti hevosen jalan anatomiaa. Hänen valtavan suuret kätensä olivat hyvin taitavat kun hän auttoi minua tekemään leikkausta hevosen jalkaan.

Lopulta jalka oli kunnossa ja hevonen nousi seisomaan. Kiitin Kentauria kohteliaasti ja hän katsoi minua korkealta hiljaa ja tutkivasti. Kävelin Ystäväni luo, joka istui lähes tiedottomana jonkin matkan päässä. Yleensä asiakkaani menevät tiedottomiksi kun vien heidät henkimaailmassa ylös korkeuksiin. Samoin oli nyt käynyt Ystävälleni, joka hädin tuskin pystyi havahtumaan sen verran, että pääsi takaisin ratsaille. Minä nousin Yksisarviseni selkään, kiitin kunnioittavasti kaikkia läsnäolevia Yksisarvisia ja katsoin suurta Kentauria, joka seisoi yhä hiljaa paikallaan. Ratsastimme syvän hiljaisuuden vallitessa pois ja mitä alemmille tasoille laskeuduimme, sitä enemmän Ystäväni tuli taas tajuihinsa. Saavuttuamme takaisin Maahan hyvästelin kiitollisena Ystäväni ja palasin omaan kehooni. Avasin silmäni, lausuin kiitosrukouksen ja puhalsin kynttilän sammuksiin.

Jälkeenpäin mietin pitkään Yksisarvisia ja niiden kimmeltävää, herkkää kauneutta. Suurta Kentauria mietin myös. Pystyn yhä muistamaan hänen arvokkuutensa ja älykkäät silmänsä, kun hän ylväänä seisoi edessäni ja katsoi hyvin tutkivasti suoraan silmiini.