Rakastan yksinäisiä varhaisaamun retkiä merenrannalle. Vanhassa repussani on aina kahvia termospullossa, muki, voileipiä ja enkelikirja. Herään auringon kanssa yhtä aikaa, pakkaan reppuni ja lähden retkelle muiden vielä nukkuessa. Niin tein myös tänään.
Meri oli tyyni ja lempeä, se tuuditti jäälauttoja hyvin rauhallisesti ja katseli aurinkoa. Minä istuin kalliolla ja katselin sitä kaikkea, sieluni lepäsi meren äärellä ja hengitti syvää rauhaa. Katselin jäälauttojen mosaiikkia silmänkantamattomiin, katselin pilvienkeleitä ja ilman kuulautta, katselin joutsenten lentoa ja kaiken kauneutta. Ensimmäinen kahvi jäähtyi mukiin kun katselin sitä kaikkea.
Neljän tunnin ajan istuin kalliolla ja nautin näkemästäni, välillä luin enkelikirjaa ja mietin lukemaani, sieluni lepäsi ja nautti yksinolosta kauneuden äärellä. Paluumatkalla linnunlaulu houkutteli metsätieltä polulle, joka juuri ja juuri näkyi lumilaikkujen ja kevätpurojen lomassa. Katselin puunlatvoja ja touhukkaita lintuja, halasin vanhaa puuta ja seurasin kevätpuron kulkua lumilaikun alta toisen lumilaikun alle. Linnunlaulu ja auringonvalo saivat metsän hehkumaan ja kaikki tuoksui keväältä. Kimalainenkin oli herännyt, se yritti lentää mutta pyllähti selälleen mättääseen.
Metsäpolun vieressä oli kaunis koivikkoaukea, jonne aurinko paistoi lämpimästi. Katselin lehdettömiä koivuja ja latvoissa puuhastelevia lintuja, katselin linnunpönttöjä ja untuvapilviä. Poikkesin polulta kohti aukeaa, mutta huomasin harmikseni, että aukealla oli ihminen, sinitakkinen mies. Astuin takaisin polulle ja odottelin hetken, toivoin että mies lähtisi pois, niin että saisin olla rauhassa keskellä linnunlaulua. Mies ei lähtenyt mihinkään vaan kulki aukean laitaa rauhallisesti aika lähellä minua. Olin harmissani ja lähdin polkua pitkin eteenpäin, kunnes tulin jälleen metsätielle.
Huomasin, että mies tuli minua kohti ja sanoi minulle jotain, jonka luulin kuulevani väärin. Tuijotin häntä järkyttyneenä kun hän sanoi uudelleen, että siinä koivikkoaukean reunalla, jonne olin tulossa, oli 18 käärmettä. Hän oli käynyt laskemassa ne ja kysyi, haluaisinko minäkin nähdä ne. Hän katsoi kysyvästi kenkiäni ja sanoin hänelle, että nämä kengät pitävät kyllä vettä mutta kenties ei käärmeitä. Sanoin myös, että haluan nähdä käärmeet ja kuljin hänen perässään aukealle.
Käärmeet lämmittelivät rullalla auringonpaisteessa ja olivat huomaamattomia. Yksi oli tässä, toinen tuolla ja kolmas luikersi paremmalle paikalle. Kuljimme muutamia metrejä ja näimme rinteessä käärmepallon, jossa oli ties kuinka monta kyykäärmettä. Katselin käärmeitä järkyttyneenä tämän vieraan miehen vieressä ja tajusin olleeni taas oman Suojelusenkelini varjeluksessa.
Jos tuo mies ei olisi kulkenut koivikkoaukean reunaa, minä olisin katsellut puidenlatvoja ja pilvienkeleitä ja kävellyt suoraan käärmeiden luo. Olisin seurannut lintujen puuhastelua näkemättä ensimmäistäkään käärmettä ajoissa.
Luulen, että myös Suojelusenkelini kahvi jäähtyy mukiin aamuretkillä, kun hän varjelee minua kulkiessani linnunlaulussa silmät taivasta kohti.
Parantajan pohdintoja Kahden Maailman välillä.
