Lihaosastolla väistelen ihmisiä ja katselen valtavia lihapakettipinoja. Kanat ovat paloiteltuina omissa paketeissaan ja niiden vasemmalla puolella, suoraan silmieni korkeudella, on possun sydämiä. Otan paketin käteeni ja katselen sydämiä surullisena. Otan käteeni seuraavan paketin, siinä on kieli. On paketti, jossa on maksaa. Huokaisen ja siirryn jauhelihojen ääreen. Sika-nautaa, nautaa, rasvaista, vähärasvaista... katselen jauhelihapaketteja ja ojennan käteni ottaakseni yhden niistä.
Näen sian kyljen kun sika juoksee silmieni edestä. Se pelkää ja huutaa henkensä hädässä, ääni kuuluu kimeänä ja kovana, niin korkeana että se on aivan kuulokynnyksen rajoilla. Pelon huutoon sekoittuu muidenkin eläinten huudot, kuulen sen, näen teurastamon, paniikin, hädän, kuulen hätähuutoa kun eläimet pelkäävät ja itkevät hädissään. Kuulen sen kaiken.
Kävelen pois lihaosastolta. Ostoskorissa odotteleva luomusalaatti ei saanut seurakseen lihapakettia, en kyennyt ottamaan sitä tänäänkään. Tiedän, että liha huutaa pannulla vielä ennen paistumistaan. Minä kuulen sen.
Olen tavannut elämässäni vain yhden ihmisen, joka kuulee saman kuin minä. Hän asuu maapallon toisella puolella mutta hän tietää mistä minä puhun. Hänkin kuulee sen. Ennen minua hän ei ollut koskaan tavannut ihmistä, joka kuulee lihan huutavan ja itkevän.
Huomennakin on mentävä ruokakauppaan. Taidan valita luomusalaatin seuraksi paprikaa, tomaattia ja kurkkua ja mennä sen jälkeen suoraan maito-osastolle.
