Intiaani ja maya-temppeli

Asiakkaani on tilannut kaukoparannuksen. Sovimme, että hoitaisin häntä aamupäivällä ja sovittuna aikana kääriydyn lämpimiin vaatteisiin, istun tuolille, lausun rukouksen ja suljen silmäni.

Katselen kuumaa pölyistä aavikkoa. Olen intiaani, komea ja vahva nuorukainen, ja päässäni on uljas kotkansulkapäähine. Oikeassa käsivarressani on ruskea vahva nahkasuojus. Katson sitä ja lihasteni vahvuutta, sitten kohotan katseeni hohtavan siniselle taivaalle juuri ennen kuin haukka syöksähtää kohti ja laskeutuu käsivarteni nahkasuojukselle. Lintu on painava mutta minä olen vahva ja kannattelen sitä kevyesti. Katson vasemmalle puolelleni ja näen asiakkaani, vaaleahiuksisen nuoren naisen, joka näyttää hyvin kauniilta valkoisessa pitkässä mekossaan. Nainen katsoo minuun ja pitää kiinni käsivarrestani. Hän on minua lyhyempi, vain olkapäähän asti. Katson häntä ja hymyilen, sitten katson jälleen eteenpäin. Näen edessämme aavikolla leveät valkoiset portaat, suorat ja ryhdikkäät, jotka ulottuvat kaukaisuudessa taivaaseen asti.

Lähden kulkemaan kohti portaita nainen vasemmalla puolellani ja haukka oikealla käsivarrellani. Portaat ovat säännöllisen leveät ja kulmikkaat, ryhdikkäät ja aivan suorat. Kuljemme portaita ylöspäin, kuljemme kauan, ja huomaan, että taivas on auki siitä kohdasta missä portaat saapuvat perille. Taivaan reunalta meitä katselee valtava määrä olentoja, tuntuu siltä kuin nousisimme toiseen maailmaan, kuin nousisimme portaita suoraan valtavan suureen juhlasaliin, jossa juhlaväki uteliaana kurkistelee salin lattiaan ilmestynyttä suurta aukkoa ja leveää portaikkoa, joka johtaa alas tyhjyyteen. Nousemme olentojen keskuuteen ja tajuan, että meidän kuuluu jatkaa yhä ylemmäs, vaikka eteenpäin vievä portaikko on muuttumassa liukkaaksi ja vaikeammaksi kulkea. Yhtäkkiä portaita ei enää ole ja tajuan meidän liukuvan takaisin alemmas, taivaan alareunalle. Katson ylös ja näen suuren silmän, egyptiläisen mustareunaisen silmän, joka katsoo meitä tarkasti. Tajuan, että minun on luovutettava ja siirryttävä sivuun. Lakkaan ponnistelemasta eteenpäin ja energiat alkavat kohota korkeammiksi.

Olen maya-temppelin huipulla. Katson kivisen temppelin harmaata väriä ja näen rapautuneessa kivessä sammalta. Edessäni ovat suunnattoman suuret ja jyrkät portaat alas, olen portaiden yläpäässä olevalla tasanteella ja vielä korkeammalla takanani on toinen tasanne, jossa palaa tuli. Aivan edessäni, minun ja portaiden välissä, makaa sama vaaleahiuksinen nainen selällään, vasen kylki minuun päin. Kuuntelen matalaa hyräilevää laulua, rytmikästä uhrilaulua ja tajuan mitä minun on tehtävä seuraavaksi. Nainen katsoo minua ja pyytää etten satuttaisi häntä. Vastaan hänelle, että minä olen parantaja ja että hän ei saa antaa ulkonäön milloinkaan hämätä. Kumarrun koskettamaan naisen kolmatta silmää sormillani ja sen jälkeen otsaa kahdesta kohdasta poistaakseni häneltä kaiken kivun. Sitten puhkaisen paljaalla kädelläni hänen rintakehänsä ja vedän verisen sydämen esiin. Varon vaurioittamasta sydämeen kulkevia verisuonia ja suljen kaikki suonet suurella kultaisella puristimella ennen kuin vedän veitsellä sydämen irti. Uhrilaulun kiihtyessä ojennan sydämen Enkelille ja puhdistan rintakehässä ammottavan tyhjän kohdan. Keskityn ja teen hyvin tarkkaa työtä. Katson Enkeliä, joka ojentaa käteeni kultaisen uuden sydämen. Yhdistän verisuonet uuteen sydämeen, otan kultaisen puristimen irti ja laitan sydämen rintakehään. Leikkaus on ohi ja keskityn jälleen katselemaan alhaalla olevia ihmisiä, rapautuneessa kivessä kasvavaa sammalta ja ympäröivän metsän kosteaa, syvänvihreää väriä. Katson jalkoihini ja huomaan seisovani jonkinlaisella laatoituksella. Ilma tuoksuu kostealta.

Minut siirretään syrjään. Kellun valossa ja ajatusmalleja lipuu ohi. En jaksa kiinnittää niihin huomiota. Tunnen jossain kaukaisuudessa olevan kehoni palelevan ja havahdun hieman. Vaivun takaisin syvyyksien valoon ja kuulen puhetta, josta en saa kiinni, puhe ei ole minulle tarkoitettu. Ajatusmallit lipuvat ohi kunnes näen ajatuksen jostain vaaleanpunaisesta. Vaaleanpunainen. Tajuan värin juuri ennen kuin vaaleanpunainen valoaalto hukuttaa minut korkeuksiin. Aalto vaimenee ja mieleni havahtuu sen verran, että painan värin muistiin. Vajoan takaisin kelluntaan, kunnes kultainen valoaalto vie minut mennessään korkeuksiin. Purppuranpunainen valoaalto näyttää erityisen kauniilta, minä kuuntelen väriä ja nautin siitä.

Havahdun kehooni ja katson kelloa. Palelen. Hoito on nyt ohi, ajattelen, ja kiitän kaikkia Henkimaailman Olentoja, jotka ovat tehneet valtavasti taustatyötä tätäkin hoitoa varten. Nousen tuolilta ja kävelen keittiöön haparoiden, keittiö on kaukana ja lattia kummallisen vino. Tajuan, että hoito jatkuu edelleen. Oloni on hieman tuskainen kun yritän olla fyysisyydessä, joten menen olohuoneen nojatuoliin ja jätän kehoni siihen.

Olen jälleen intiaani ja melon kapealla joella, joka näyttää johtavan suoraan temppeliin. Olen ensimmäisessä kanootissa yksin. Takanani tulee neljän kanootin muodostelma ja kanoottien välissä on jonkinlainen taso, jolla valkomekkoinen nainen lepää tajuttomana. Rannalla olevat ihmiset katselevat meitä pelonsekaisesti, he eivät uskalla ikimaailmassa tulla temppeliin, jonne me olemme melomassa. Katson edessäni olevaa temppeliä. Joki virtaa suoraan siniseen valoon, joka hohtaa kirkkaana temppelin sisällä. Jumala. Tuo sininen valo on Jumala näille ihmisille ja he pelkäävät. Me olemme menossa suoraan siniseen valoon.

Sininen valo aaltoilee. Me olemme sinisessä valossa ja kohoamme hitaasti pyörien korkeuksiin. Aika pysähtyy. Olemme sinisiä aaltoja sinisissä aalloissa ja kohoamme kaiken yläpuolelle.

Katselen alapuolellani olevaa linnunrataa. En tiedä onko se linnunrata, mutta olen sen yläpuolella ja sininen valo on tuonut minut tänne. Matriisi, kuulen minulle sanottavan. Matriisi. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta ymmärrän, että tuota matriisia pitkin pääsen nykyiseen kehooni takaisin. Näen sen ja ymmärrän.

Tietoisuuteni palaa kehooni. Vedän yhtäkkiä syvään henkeä ja avaan silmäni. Olen läsnä. Nyt olen läsnä.

Palelen.

Aika

Vien koiran tänäkin aamuna varhain ulos. Seison pimeydessä nurmikolla ja katselen katuvalojen kauniisti valaisemia puita ja tuomiokirkon jyhkeää tornia, joka näyttää katsovan ikuisuuteen tummaa taivasta vasten. Kaupunki nukkuu vielä. Hiljaisuudessa on läsnäolon voima.

Ehdin vielä hetkeksi takaisin nukkumaan. Huomaan, että lapsi on tullut sänkyyni ja tuhisee unisena peittoni alla. Menen hänen viereensä ja hän painautuu lämpimänä selkääni vasten. Olen täydellisen onnellinen ja suljen silmäni. Annan ajatusten harhailla ja kuuntelen hiljaista lapsen hengitystä. Minä kuuntelen ja hiljalleen alan nähdä.

Olen Maapallon ytimessä. Näen ytimessä olevan pyhyyden valojärven ja sen keskellä olevan pienen, kultaisen saaren. Tuon saaren syvässä hiljaisuudessa seisoo suuri jalokivi, jonka valo on suunnattoman kirkas mutta häikäisemätön. Pyhyyden valojärven ympärillä on tulenliekinomaisia, suunnattoman viisaita Olentoja vartioimassa jalokiven rauhaa ja koskemattomuutta. Kaikki on kullankeltaista, valoisaa ja hiljaista. Tunnen Maapallon syvän ja levollisen rakkauden täyttävän minut kokonaan. Näen lämmön ja hiljalleen alan nähdä enemmän.

Näen miten mennyt, nykyinen ja tuleva aika ovat kaikki yhtäaikaa läsnä ytimen valojalokivessä. Näen miten aika lähtee sektoreina ytimestä, läpäisee koko Maapallon ja jatkuu loputtomaan avaruuteen. Näen, miten aika liittyy Maapallon pyörimiseen ja miten aika saa avaruuden laajenemaan. Näen, miten pyörimisliike saa ajan kulkemaan lineaarisesti ja miten pyörimisliikkeen pysähtyessä avaruus luhistuu koska aika muuttaa suuntaansa lineaarisesta pystysuuntaiseksi.

Minä näen ajan.

Aamuvarhaisen hiljaisuudessa minä katselen hiljaa Sieluni syvyyksiin ja ymmärrän levollisesti. Lapsi painautuu lämpimämmin selkääni vasten ja hengittää rauhallisesti. Sielussani on syvä rauha, peiton alla on lämmin ja lapsen rauhallinen hengitys tuo huoneen pimeyteen kultaisen valon.