Kauniina aamuna sielu lepää. Ei ole kiirettä mihinkään, lapset nukkuvat vielä eikä kalenterissa ole asiakkaita juuri tällä hetkellä. Sielu lepää. Kuuntelen rauhaa, kuuntelen sieluani, kuuntelen rakkauden virtaa. Minä kuuntelen.
Minä kuuntelen ja lepään. Ajattelen maailmankaikkeuden ihanaa levollisuutta. Ajattelen Maapalloa ja sitä, miten levollisesti hän kelluu maailmankaikkeuden rauhassa. Minä kuuntelen maailmankaikkeuden rauhaa ja Maapalloa.
Maapallo laulaa. Minä kuulen sen. Tajuan että olen kuullut sen aina, tuon matalan lempeän äänen, joka hyräilee matalaa lauluaan, niin matalaa ettei sitä voi kuulla korvilla vaan sydämellä. Se on Äidin lempeää ääntä, pehmeää ja rakastavaa. Se on puhdasta rakkautta.
Katselen Maapalloa ja kuuntelen hänen hyräilyään. Näen, miten ääni tavoittaa muut planeetat, jotka vastaavat siihen omalla hyräilyllään. Näen, miten kaikki planeetat hyräilevät ja pitävät jatkuvaa yhteyttä toisiinsa. Näen, miten maailmankaikkeus on täynnä pehmeää ääntä ja tämä ääni pitää kaiken juuri oikealla paikallaan. Kuuntelen tätä lempeää viestintää ja näen, miten tämä elävä rakkaudellinen hyräily täyttää kaiken.
Kuuntelen itseäni ja Maapallon ääntä minussa. Tunnen miten hänen laulunsa värähtelee minussa ja pitää kehoni oikealla taajuudella, jotta voin elää hänen pinnallaan, hänen kanssaan ja hänestä.
Minä kuuntelen.
Parantajan pohdintoja Kahden Maailman välillä.
