Poika, Samurai ja planeettakuilu

Asiakkaani on tilannut hoidon murrosikäiselle Pojalleen. Tunnen Pojan ihanat energiat jo aiemmilta hoitokerroilta, joten kääriydyn takkeihin ja toppahousuihin ja laitan kananpojankeltaiset kuulosuojaimet korvilleni. Istahdan tuolille ja hymyilen itsekseni onnellisena siitä, ettei asiakas näe parantajaa kaukohoidon hetkellä. Huimaavan korkeat energiat jäädyttävät parantajan oitis, joten takit ja toppahousut ovat oikeasti tarpeelliset. Kuulosuojaimet pitävät lapset ja koirat hoidon ulkopuolella. Hymyilen itsekseni ja suljen silmäni. Maailma jää ulkopuolelle ja laskeutuu hiljaisuus.

Hiljaisuudessa kuuluu meren kohinaa.

Näen kauniin kimaltavan meren ja delfiinit, jotka hyppäävät korkealle meren sylistä. Seison rannalla ja katselen kaiken kauneutta, aurinkoa, joka on laskeutumassa mutta joka valaisee silti kaiken kirkkaasti, delfiinejä, valaita, kimmeltävää merta. Näkökenttäni oikeassa laidassa huomaan Pojan, joka on menossa jonkinlaiselle kävelysillalle meren päälle. Katselen Poikaa ja siltaa ja mietin, että nyt ei kaikki ole aivan kohdallaan: silta menee liian vinoon ja meri on erilainen sillan oikealla puolella. Lähden kulkemaan Pojan perässä ja katson merta, joka on kirkas, valoisa ja elämää täynnä sillan vasemmalla puolella mutta synkkä, tyyni ja hämärä oikealla puolella. Minun tekee mieli pyytää Poikaa tulemaan pois sillalta, mutta tunnen sisälläni vaatimuksen olla hiljaa ja katsella. Poika kävelee siltaa eteenpäin ja pysähtyy pienelle levennykselle, jolla on kaunis penkki. Poika istahtaa penkille selkä valoisaa puolta kohti ja alkaa tuijottaa hämärään synkkyyteen. Istahdan Pojan viereen ja pysyttelen vaiti. Poika istuu hetken hiljaa ja sanoo sitten surullisesti: Äidillä ei ole aikaa. Aion sanoa Pojalle jotain kaunista hänen hyvästä Äidistään, mutta ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan, Poika hyppää pystyyn, kääntyy ympäri ja kiljuu innoissaan: Se valoisa puolihan on tuolla puolella, sehän on tuolla, tuolla!! Sitten Poika juoksee siltaa pitkin takaisin valoisalle rannalle ja komentaa enkelit rakentamaan pikavauhtia valkoisen sillan suoraan auringon suuntaan. Sillasta tulee kaunis ja se nousee jyrkästi ylös korkeuksiin. Seison jonkin matkaa Pojan takana ja seuraan tapahtumaa. Enkelit rakentavat siltaa Pojan ohjeiden mukaan ja yhtäkkiä silta romahtaa ja putoaa kappaleiksi mereen. Enkelit katoavat. Poika katsoo minua ja minä häntä. Ymmärrän epätasapainon symboliikan, mutta en sano Pojalle siitä mitään. Päätän katsoa mitä tapahtuu.

Kuulemme jonkun tulevan ja käännymme Pojan kanssa katsomaan askelten suuntaan. Hämmästyksemme on aivan uskomaton, tuijotamme molemmat komeaa Samuraita, joka astelee paikalle ryhdikkäänä, äärimmäistä arvokkuutta ja voimaa huokuen. Samurain hehkuvanoranssi haarniska kiiltää auringossa ja pikimustat hiukset ovat nutturalla pään päällä. Vasemmalla puolella vyötä on musta, pitkä ja päästään hieman käyrä miekka. Hän huokuu syvää arvokkuutta ja voimaa ja myös äärimmäistä kykyä itsehillintään ja oikeaan voimankäyttöön. Tuijotan Samuraita, joka katsoo suoraan Poikaan tuima ilme kasvoillaan. Minä tunnen tämän Samurain, ajattelen, ja sydämeni sykähtää hieman. Mies lukee ajatukseni ja vilkaisee minua ohimennen, sitten hän katsoo taas Poikaa.

Siirryn monta askelta taaksepäin ja annan tilaa Samuraille. Poika tarvitsee elämäänsä jämäkkää miesenergiaa, ajattelen ja katson, miten Samurai puhuu Pojalle. En kuule sanoja, mutta aistin lämpimän ja hyväksyvän energian. Näen, miten Samurai kumartuu hieman ja vasemmalla kädellään piirtää kaaren meren ylle. Meri tyyntyy ja kimaltaa kultaisena ja Pojan eteen avautuu silta, joka ei nouse vaan kulkee kultaisena aivan meren pintaa hipoen. Poika astuu sillalle ja lähtee kävelemään eteenpäin. Samurai kävelee Pojan takana ja pitää käsiään suorana sivuille aivan kuin pitäisi kaiken tasapainossa omalla tasapainollaan. Minä lähden heidän peräänsä ja kävelen Samurain takana. Silta on hyvin kaunis, meri on kaunis, kaikki on kultaista paitsi Samurain oranssi haarniska ja mustankiiltävät hiukset.

Minua alkaa hieman huolestuttaa. Huomaan, että kultainen meri ja silta kestävät vain pienen hetken meidän jälkeemme. En ollut tullut ajatelleeksi tuollaista. Käännyn katsomaan. Silta ja meri vajoavat syvyyteen ja syvyyden reuna lähestyy minua, joka kuljen viimeisenä ja joka nyt seison katsomassa vajoavaa näkymää aivan kuin seisoisin vesiputouksen yläjuoksulla katsomassa, miten massat syöksyvät jyrkänteen reunan yli tyhjyyteen. Käännyn ja kiirehdin Samurain perään. Ymmärrän, että kultainen meri ja kultainen silta kuuluvat Pojalle, eikä niiden ole tarkoituskaan jäädä paikoilleen. Olen jäänyt liian kauas Samuraista ja reuna tavoittaa minut. Vajoan selkä edellä huimaavaan tyhjyyteen. En pelkää, en toivo, en tunne mitään. Olen Hiljainen Tarkkailija putoamassa selkä edellä tyhjyyteen.

On vain hiljaisuus.

Kaikki on sinistä. Näen planeettoja, jotka ovat lähellä toisiaan. Planeettoja, jotka ovat sinisiä ja aivan liian lähellä toisiaan. Onko planeettoja varastossa, ajattelen ja yritän ymmärtää, mistä on kysymys. Planeetat muodostavat aivan kuin seinän, pehmeän seinän. Iskeydyn planeettoja vasten pudotessani ja ihmettelen, miten pehmeältä ja ihanalta kaikki tuntuu. Planeetat ovat kimmeltäviä, sinisiä ja niin lähellä toisiaan, että muodostavat pehmeän planeettaseinämän, joka kaareutuu kuiluksi. Jatkan putoamistani kuilussa, vauhtini kiihtyy kiihtymistään ja ymmärrän, että olen jo ajat sitten lakannut ymmärtämästä. Vauhtini kiihtyy ja muutun valopisteeksi, joka kiitää kuilussa. Tämä kaareutuu, mietin. Tämä kaareutuu koko ajan, olen valo, joka kulkee kaareutuvassa pimeydessä, onkohan avaruus kaari joka kulkee vain ympyrää. Olen muuttunut valopisteeksi ja pohdin, mitä tapahtuu kun valopiste ylittää valon nopeuden kiitäessään kaareutuvassa avaruudessa.

Ylitän valon nopeuden ja minusta tulee alkuräjähdys.

Olen alkuräjähdys ja katson ulottuvuuksiin. Näen eri ulottuvuudet kerroksittain, ne kimaltelevat eri sävyissä ja ovat päällekkäin, kerroksina. Ne liikkuvat koko ajan toisiinsa nähden, ne värähtelevät ja kimaltelevat, ne ovat kaikki omia todellisuuksiaan kerroksina. Katselen näitä kimaltelevia todellisuuksia ja ymmärrän, että todellisuudesta toiseen liikkuminen on mahdollista vain silloin, kun liikkuvien todellisuuksien tietyt osat osuvat kohdilleen. Aivan kuin kaikuna tajuan hiljaisen sanan 'portaali'. Katselen todellisuuksia. Kaikki on hyvin kaunista.

Näen jälleen meren.

Katselen pinnan alla lipuvaa valtavan vanhaa ja suurta kilpikonnaa. Vesi on hyvin kirkasta ja kilpikonna ui hitain liikkein aivan pinnan alla. Tajuan, että kilpikonna kantaa itsessään tietoa hyvin kaukaa maailman alkuajoilta. Katselen kilpikonnaa, sitten olen tuo kilpikonna. Uin hitaasti ja rauhallisesti pinnan alla ja ymmärrän samalla etsiväni kilpikonnan muinaisesta tietoisuudesta jotain, jota tarvitsen Pojan hoitoon liittyen.

Pojan hoitoon liittyen... Poika. Hyvänen aika, olen kadottanut Pojan. Tietoisuuteni alkaa hämärtyä ja ymmärrän energioiden muuttuvan yhä korkeammiksi. Poika, hoitakaa Poikaa, pyydän mielessäni.

Sitten, viimeisellä tietoisuuteni hetkellä muistan Samurain ja tiedän, että Pojalla ei ole mitään hätää hänen turvissaan. Siunattu Samurai! Kiitän häntä mielessäni ja hukun hiljaisuuden valoon.