keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Smaragdisilmäiset Olennot

On jälleen kaukoparantamisen aika, asiakkaani on aivan uusi tuttavuus, hyvin viehättävänoloinen Nainen. Kääriydyn vihreään aamutakkiin ja laitan kananpojankeltaiset kuulosuojaimet päähäni. Hymyilen, kahvi maistuu vielä suussani ja villasukat tuntuvat lämpimiltä jaloissa. Istahdan tuolille pienessä keittokomerossani. Mietin pitäisikö laihduttaa, että enkelitkin mahtuisivat samaan keittokomeroon. Sitten hiljennyn ja suljen silmäni.

Olen keskellä ei-mitään. Jalkojeni alla on hiekkaa, ympärillä tyhjyys. En näe Naista missään, etsin häntä katseellani ja ajatus alkaa hidastua, uuvuttaa, en jaksa enää ponnistella seuraavaa ajatusta. Kutsun Kristusta apuun, ajatukseni on hiljainen, haluan nukkumaan. Tunnen miten Kristus saapuu, olen yhtäaikaa sekä itsessäni että ulkopuolella ja näen miten Kristus nostaa minut syliinsä ja kantaa erämaasta pois. Avaan hieman silmiäni Hänen sylissään ja näen punotun vyön. Suljen silmäni uudelleen. Miksi et kanna minua useammin, kysyn mielessäni ja saan välittömästi vastauksen: Kirsi, minä kannan sinua aina. Kristus istahtaa isolle kivelle ja syvällä itseni hiljaisuudessa aika pysähtyy.

Minä kuoriudun kuin perhonen, minusta tulee suuri ja valkoinen. Lähden lentoon, nousen korkeuksiin ja näen ylhäällä valkoisen suuren saattueen, jonka keskellä Nainen lepää silmät kiinni. Saattueesta erkanee pienempi valkoinen saattue ja Naista lähdetään viemään ylemmäs avaruuteen. Kuljen mukana ja katselen kaikkea uteliaasti.

Sitten näen jotain sellaista, joka hämmentää mieleni ja ravistelee omaa rajoittunutta ajatusmaailmaani.

Nainen lepää jonkinlaisella pöydällä. Minä seison suurena ja valkoisena pöydän päässä Naisen pään luona ja katselen kolmea Olentoa, jotka ovat kumartuneet naisen ylle. Olen hämmentynyt ja yritän epätoivoisesti saada ajatuksiani järjestykseen. Mieleni analysoi ja yksi Olennoista lukee ajatukseni, katsoo minuun ja hymyilee. Minä en hymyile, minä tuijotan epäkohteliaana ja hölmönä. En ole koskaan nähnyt niin kauniita Olentoja, mutta he ovat niin erilaisia että koko maailmankuvaani ravistellaan.

Olennot ovat ihmistä suurempia, he ovat yhtä suuria kuin minä, joka olen suuri ja valkoinen. Nainen lepää silmät kiinni pöydällä heidän keskellään ja näyttää lapsen kokoiselta. Olentojen iho on uskomattoman kaunis. Heidän ihonsa hohtaa lilana ja siinä on kauniin punaisia alueita - kuin kirahvin kuviointia, ajattelen. Heillä ei ole hiuksia eikä vaatteita, he ovat kauttaaltaan hohtavan liloja ja hoikkia. Heidän silmänsä ovat suuret ja kokonaan hohtavan vihreät, kuin valtavan suuret smaragdit. Heidän sormensa ovat pitkät ja hoikat ja sormenpäät ovat aavistuksen pallomaiset. Katselen uteliaasti, miten yksi Olennoista korjaa Naisen jalan virheasentoa. Hän on jonkinlainen jäsenkorjaaja, ajattelen, kun Olento taitavilla sormillaan korjaa Naisen lonkkaa ja polvea.

Katselen Olentoja ja tunnen pientä pakokauhua kun oma ajatusmallini käy aivan liian ahtaaksi. Sitten lakkaan analysoimasta ja ymmärrän, että maailma ei rajoitu ajatusteni sisään. Minä hyväksyn ja ymmärrän. Uneliaisuus valtaa jälleen mieleni ja kadotan Olennot, Naisen ja kaiken. Olen jälleen pieni minä ja torkun Kristuksen sylissä. Alan vajota syvään tiedottomuuteen ja ymmärrän, että verhoa raotettiin ja minun annettiin nähdä.

Tuoli tuntuu kovalta. Avaan silmäni, olo on sumuinen enkä jaksaisi palata kehooni. Korjaan asentoani, suljen silmäni vielä hetkeksi ja katoan valoon.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti