Vien koiran tänäkin aamuna varhain ulos. Seison pimeydessä nurmikolla ja katselen katuvalojen kauniisti valaisemia puita ja tuomiokirkon jyhkeää tornia, joka näyttää katsovan ikuisuuteen tummaa taivasta vasten. Kaupunki nukkuu vielä. Hiljaisuudessa on läsnäolon voima.
Ehdin vielä hetkeksi takaisin nukkumaan. Huomaan, että lapsi on tullut sänkyyni ja tuhisee unisena peittoni alla. Menen hänen viereensä ja hän painautuu lämpimänä selkääni vasten. Olen täydellisen onnellinen ja suljen silmäni. Annan ajatusten harhailla ja kuuntelen hiljaista lapsen hengitystä. Minä kuuntelen ja hiljalleen alan nähdä.
Olen Maapallon ytimessä. Näen ytimessä olevan pyhyyden valojärven ja sen keskellä olevan pienen, kultaisen saaren. Tuon saaren syvässä hiljaisuudessa seisoo suuri jalokivi, jonka valo on suunnattoman kirkas mutta häikäisemätön. Pyhyyden valojärven ympärillä on tulenliekinomaisia, suunnattoman viisaita Olentoja vartioimassa jalokiven rauhaa ja koskemattomuutta. Kaikki on kullankeltaista, valoisaa ja hiljaista. Tunnen Maapallon syvän ja levollisen rakkauden täyttävän minut kokonaan. Näen lämmön ja hiljalleen alan nähdä enemmän.
Näen miten mennyt, nykyinen ja tuleva aika ovat kaikki yhtäaikaa läsnä ytimen valojalokivessä. Näen miten aika lähtee sektoreina ytimestä, läpäisee koko Maapallon ja jatkuu loputtomaan avaruuteen. Näen, miten aika liittyy Maapallon pyörimiseen ja miten aika saa avaruuden laajenemaan. Näen, miten pyörimisliike saa ajan kulkemaan lineaarisesti ja miten pyörimisliikkeen pysähtyessä avaruus luhistuu koska aika muuttaa suuntaansa lineaarisesta pystysuuntaiseksi.
Minä näen ajan.
Aamuvarhaisen hiljaisuudessa minä katselen hiljaa Sieluni syvyyksiin ja ymmärrän levollisesti. Lapsi painautuu lämpimämmin selkääni vasten ja hengittää rauhallisesti. Sielussani on syvä rauha, peiton alla on lämmin ja lapsen rauhallinen hengitys tuo huoneen pimeyteen kultaisen valon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti