Hei te kaikki ihanat, kultasydämiset ihmiset! Olen Kirsi, neljän ihanan pojan ja yhden suloisen kaunottaren äiti ja rakkaisiin ihmisiini kuuluu vielä kaunottaren oma italialainen prinssi. Sydämeni oikean yläkulman on valloittanut pehmoisa karvapallero, Pallo-rotta. Arkielämä on tavallista lapsiperheen elämää, ainakin jos sen mittapuuna on eteisessä lojuva kenkävuori, maitotölkkien armeija jääkaapissa ja pesukoneen syömät sukat. Toisaalta... ehkä meillä ei sittenkään ole ihan tavallinen lapsiperhe. Kaunotar on selväkuuloinen ja pojista ainakin yksi hieman selvänäköinen ja yksi hyvin telepaattinen. Itse olen hyvin herkkä aistimaan ja olen saanut parantamisen lahjan.
Avioeron jälkeen sain riittävästi rohkeutta toteuttaa lapsuudenunelmani ja ryhtyä ammatiltani parantajaksi. Tämä ihana, siunattu työ on paitsi parantamista myös rinnallakulkemista ja sitä, että muistuttaa toista ihmistä elämän hyvyydestä ja kauneudesta silloin, kun toinen ei sitä itse enää näe.
Olen aina niin syvästi kiitollinen, kun parantaminen tuo suurta helpotusta asiakkaan vaivoihin. Silloin aina kiitän itsekin Luojaa lahjastani ja siitä, että saan käyttää sitä. Muistelen kuitenkin lämmöllä sitä kaikkein suurinta kiitosta, jonka sain ihanalta ystävältäni. Tämä vilpitön toteamus oli kiitoksista suurin ja toi kyyneleet silmiin: "Huomenta Kirsi ja kiitos eilisestä hoidosta. Tänä aamuna jaksoin pitkästä aikaa mennä navettaan ja lypsää kaikki lehmät. Ne olivat mielissään kun näkivät tutun hoitajansa." Voiko tämän ihanampaa kiitosta ollakaan?
Parantajan pohdintoja Kahden Maailman välillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti